Novelleja~


Uusin on ensimmäisenä ja vanhin viimeisenä ja nämä kaikki on joskus julkaistu tässä blogissa, mutta nyt ne on koottu kivasti yhteen paikkaan niin ei tarvitse metsästää ^^ Nauttikaa~~
(Saattaa sisältää kirjoitusvirheitä ^^')
Lisäksi mulla on novelleille myös ihan oma bloginsa Cuento de hadas ~~





Eight feet and a black feather

Tyttö istui muurilla ja katseli merelle. Hänen mustan mekkonsa helma lainehti tuulessa ja hän sai koko ajan olla valppaana ettei silinteri lentänyt hänen päästään. Se oli kaunis, musta silinteri, jonka ympärillä oli pitsiä ja nyöritys edessä, aivan kuin sillä olisi ollut korsetti. Hattuun oli kiiinnitetty mustia sulkia ja kultaisi hammasrattaita koristeeksi. Tyttö kumartui tarkastelemaan muuria jolla istui, siinä kulki muutama hämähäkki. Hän tervehti niitä nostaen hattua ja hyppäsi alas ruohikkoon, ettei olisi ötököiden tiellä. Katseltuaan hetken niiden kulkua, hän lähti kävelemään läheiselle kujalle.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Colin käveli satamassa tehtaille päin. Hän katseli taivaalla kirkuvia lokkeja ja työntäyteistä satamaa. Suuresta purjealuksesta kannettiin suuria kontteja laiturille ja uusia kannettiin sisään, kauppiaat huusivat kojuillaan houkutellakseen ostajia, ja pieni kalastusalus lipui laituriin kannellaan sievoinen kalasaalis. Colin kulki kojujen välissä ja veti keuhkonsa täyteen tuoreen, savustetun ja suolatun kalan tuoksua. Hän hyräili kävellessään ja tervehti tuttuja merimiehiä. Viileä tuulen vire tuntui hyvältä kasvoilla, vaikka olikin koko ajan lennä lennättää hatun pojan päästä. Hän jatkoi matkaansa reippain askelin, eikä vienyt kauaakaan kun hän saapui tehdas alueelle. Alue kuhisi ihmisiä, niin kuin satamakin ja Colin ei voinut olla törmäämättä sielläkin tuttuihin. Monet tunsivat hänet ainakin nimeltä, sillä hän kävi alueella usein. Joka kerta hän ihmetteli koneita, ne toimivat höyryllä ja valmistivat kaikkea. Suuret hammasrattaat olivat kiiltäviä ja kauniita, niitä ei vain voinut olla ihailematta. Colinilla oli alueelle kuitenkin muutakin asiaa, kuin vain koneiden ihailu. Hänen vasen kätensä oli taas löystynyt, siitä puuttui osia ja se kitisi ikävästi. POika etsi pienen pajan, jossa oli vain kaksi konetta. Ne olivat pieniä ja toinen valmisti metalli levyä ja toinen ruuveja, rattaita ja muttereita. Kaikkea ne valmistivat vain vähän, vain yhden sepän tarpeisiin ja vain kun tämä tahtoi. Colin herätti torkkuvan miehen, jonka naama levisi mahtavaan hymyyn, kun hän huomasi kuka oli tullut. 
"Jaa a, ongelmia käden kanssa vain?" mies kysyi iloisesti. Colin veti hihansa ylös ja liikutteli sormiaan. Kuului korvia vihlova kitinä ja muutama mutteri tipahti lattialle. Mies keräsi mutterit lattialta ja tutki kättä lähemmin. 
"vai että tälläistä ongelmaa, eiköhän se ole tunnin päästä korjattu." hän sanoi. Colin riisui liivinsä ja paitansa, ja mies avasi käden kiinni pitävät vyöt hänen rintansa ympäriltä. Käsi tippui oitis irti. Vaatteita oli turhaa pukea päälle vain tunniksi ja vaikeatakin se oli yhdellä kädellä, joten Colin käveli paidatta pajan ulkopuolelle ja jäi istumaan peltisen tynnyrin päälle.
Ollessaan pieni Colinin käsi oli jäänyt kahden hammasrattaan väliin ja leikannut sen irti. Sellainen ei ollut mitenkään tavatonta, jos asui tässä kaupungissa.
Aurinko porotti kuumasti, eikä siinä tahtonut peltitynnyrin päälle jäädä hiiltymään. Colin lähti kävelemään varjoisiin tehtaisiin. Oli hassua kuinka paljon hän piti höyry koneista, vaikka ne olivat tehneet hänestä ja monesta muusta raajapuolia, tappanutkin joitain. Kaikesta huolimatta Colin ei vain tiennyt mitään mielenkiintoisempaa ja kauniimpaa kuin nuo koneet, jotka pitäisivät hänetkin leivän syrjässä vielä joku päivä, hänen valmistuttuaan höyrykoneinsinööriksi.
Koneet jyskyttivät ja poika jäi tuijottamaan yhtä tarkemmin, laskeskeli mielessään kuinka monta kannatinta, mutteri, ratasta ja kaikkea muuta siihen oli käytetty. Samassa hän huomasi vähän matkan päässä tytön. Yleensä häntä ei tytöt kiinnostaneet, mutta tässä tytössä hänen mielenkiintonsa heräsi. Tyttöjä ei ollut ikinä koneiden keskellä, joten mitä tuo täälä teki...ja miksi ihmeessä sillä oli silinteri...ei tytöt silintereitä käyttäneet. Hän tuijotti toista kummastuneen ja meinasi alkaa nojata koneeseen, kunnes muisti mitä viimeksi nojailusta oli seurannut...hän ei halunnut menettää enempää käsiä ja astui pois pauhaavan ratas rykelmän läheisyydestä. Liikkuminen herätti tytön huomion. Hän katsoi Colinia säikähtäneenä ja lähti juoksemaan jonnekin koneiden sekann, kuin metsästäjä ajama rusakko.
"mikäs sille tuli....." Colin mietti ääneen ja lähti hitaasti kävelemään takaisin pajalle.
Mart oli saanut käden kuntoon hetki ennen kuin Colin tuli sitä hakemaan. Se oli entistä ehompi, kiiltävä, ei kityssyt, eikä siitä puuttunut enää osia. Mart kiinnitti senvöin ja soljin paikoilleen ja näytti tyytyväiseltä työnsä tulokseen. 
"äläkä kuule poika yritä edelleenkään antaa maksua, miulle riittää ku nään et käsi pelittää niinku kuuluuki" hän murahti hyvän tuulisena, Colinin alkaessa kaivaa taskujaan, jotta voisi maksaa työstä. "En mä ymmärrä mikset ota killinkiäkään vastaan hyvästä työstä Mart. Ilman siuu ei moni jaksas elää ja älä sano enää pojaks, en oo enää lapsi, oon jo 19" Colin sanoi hymyillen. "ai olet vai, no jaa, poika mikä poika ja poikana pysyt, niin mää oon sua aina kutsunut ja kutsun vastaki." Mart naurahti ja istui taas keinutuoliinsa ummistaen silmänsä.  "oot sää mahoton...no mut ook sää huomannu että tehtailla liikku tyttö...semmonen joka käyttää silinteriä, jossa on mustia sulkia ja jokunen ratas koristeena?" Colin kysyi istuen jakkaralle napittaessaan liiviään. "
"Vai että tyttö ja silkkipytty päässä...enpä ole moista huomannu...enkä nyt jaksa alkaa mitään miettiä, nyt ramasee" Mart sanoi ja vaipui jo uneen.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tyttö jäi vaivaamaan Colinia, eikä kadonnut hänen mielestään millään. Viikko käden korjailun jälkeen hän eksyi eräänä iltana pieneen viihtyisään kahvilaan. Se oli pimeällä kujalla postin yläpuolella sijaitsevassa huoneistossa. Kahvilaan vei kiviset, todella kapeat kierreportaat, jotka sulautuivat seinaan niin yvin että niitä ei huomannut helposti. Kuitenkin kahvilassa oli tänäkin iltana väkeä. Bändi soitti jazzia pienen tanssilattian reunalla ja melkein jokaisessa pienessä pöydässä istui ihmisiä. Sikarien savukiehkurat kieppuivat punaisella kreppipaperilla koristelluiden lamppujen välissä. 
Colin istuutui pöytään kolmen muun pojan seuraksi. Silinterit he olivat laskeneet pöydälle ja tilanneet myös Colinille kahvin. Hän joi sitä ahnaasti ja kuunteli Loren juttua siitä kuinka oli menettänyt puolet päästään ja oli nyt puoliksi metalli päinen ja joutui elämään pyörätuolissa loppu elämänsä. Colin oli kuullut jutun moneen kertaan aiemminkin, ja tarkkaili mieluummin kahvilan ihmisiä. Muutamat tanssivat ja loput istuivat pienissä porukoissa pöydissä, juttelivat, nauroivat ja söivät leivonnaisia yhdessä. Silloin hän huomasi nurkkapöydässä tutun hahmon...se silinteripäinen tyttö. Hän näytti suorastaan nukelta kahvilan hämärässä valaistuksessa ja Colinin silmät nauliutuivat häneen oitis. 
"Uskaltaisiko mennä pyytämään tuota tanssimaan....?" hän kysyi muilta. Loren juttu jäi kesken muiden kääntyessä katsomaan nurkkapöytään. 
"Uskalla ihmeessä" Tom sanoi ja tuuppasi Colini kylkeen, niin että tämä oli tippua tuolilta. Colin nousi ja lähti aroin askelin kohti tyttöjen pöytää. Silinteripää ei huomannut häntä ennen kuin hän oli pöydän luona, yskäisi, kumarsi ja naulitsi katseensa häneen.
"Öh...hei..taas...tulisitko tanssimaan...?" Colin mutisi. Tyttö katseli häntä hetken, jälleen hiukan pelästyneen pupun näköisenä ja nyökkäsi sitten. 
"Voisin vaikka tullakin" Colinin naamalle levisi hymy hänen ottaessaan tyttöä kädestä ja taluttaessaan hänet tanssilattialle. Tanssi oli alkuun varovaista, mutta viidennen jälkeen se sujui jo vallan mainiosti. Colin ei tienny voisiko tyttöä tuijottaa silmiin, joten hänen katseensa sinkoili pitkin kahvilaa. 
"olenko minä niin ruma, ettei minua voi katsoa..." tyttö kysyi. 
"E-et toki...oot tosi kaunis" Colin sanoi painottaen viimeistä sanaa. Tyttö soi hänelle suloisen hymyn. 
"mikä sun nimes on?" hän kysyi.
"Colin, sun?"
"Sofie.....voitasko mennä ulos, täälä on kovin lämmin?" Sofie kysyi. Colin nyökkäsi ja talutti tytön ovelle. Sitten hän muisti hattunsa ja haki sen pöydältä. 
"miksi sä muuten käytät silinteriä...ei se ole naisten hattu?" hän kysyi. Sofie katsoi Colinia hiukan kulmat kurtussa. 
"Olkoon kenen hattu, pidän silintereistä..." hän sanoi ja hyppi portaat alas kadulle, niin vauhdilla että sai ihmetellä miten hän pysyi pystyssä. He lähtivät kävelemään meren rantaa pitkin ja jonkin aikaa käveltyään he tulivat satamaan. Colin vilkaisi puisia taloja vähän matkan päässä. 
"...mä asun tuolla...mentäskö sinne, ketään ei oo kotona" hän kysyi. Sofie näytti epäröivältä, mutta nyökkäsi sitten. "kuule Colin...mä pidän susta tosi paljon...en saisi pitää..." Colin katsoi tyttöä vierellään kummastuneena. "mäkin susta, mutta mikset saisi...ei mulla oo ketään...sulla sit kai on......" hän sanoi. 
"Ei, ei mulla ketään...mutta en vaan saisi...lupaatko ettet koske muhun...tanssiminen oli jo melkein liikaa...siksi mä halusin ulos..." Sofie mutisi. "Mä varotan sua" Hän kuiskasi.
Pienessä talossa ei ollut ketään. Colin sytytti valon ja sofie kierteli huoneissa.
"Mitähän hän sillä varoituksella tarkoitti...ehkä hän on vaan vähän ujo..." Colin mietti. Sofie katseli ikkunasta ulos, eikä huomannut pojan kävelevän taakseen. 
"Ei sun tarvi mua pelätä" Colin kuiskasi ja kietoi kätensä tytön ympärille. Sofie sävähti kosketusta, mutta kääntyi otteessa ympäri ja asetti kätensä pojan niskan taa. He tuijottivat toisiaan, kunnes kumpikaan ei voinut vastustaa enää vaan Colin painoi huulensa Sofien huulille. "Mä varotin..." Sofie kuiskasi ennen kuin he kaatuivat sängylle.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
 Kylmyys valtasi Colinin kehon ja hän aukaisi silmänsä. Aurinko paistoi pilvien välistä hänen silmiinsä. Hän katseli ympärilleen, eikä meinannut saada tolkkua mistää, päässä jyskytti ja koko kehoa paleli. Hetken päästä hän tajusi olevansa alasti lattialla. Salamana hän nousi ja alkoi pukea päälleen. Kaikki lattialla olevat vaatteet ei kuitenkaan ollut hänen. Musta mekko ja silinteir...jotka kuhisivat hämähäkkejä... 
"...Sofie..?!" Colin huudahti yön tapahtumien palatessa hänen mieleensä. Hän juoksi koko talon läpi, mutta tyttöä ei löytynyt. ...Oliko hänlähtenyt ilman vaatteitaan ulos........ Colin ei keksinyt muutakaan ja juoksi ulos. Hän juoksi satamaan ja sieltä tehtaille. Vaisto vie hänet sen koneen luo jota Sofie oli katsellut kun he olivat tavanneet ja hän säikähti suunnattomasti tultuaan sinne. Koko kone väreili mustana...hämähäkeistä. Colin pakeni tehtaasta minkä jaloistaan pääsi. Sofien ääni kaikui hänen päässään.
"Minä varoitin, varoitin, varoitin....."
Colin lyyhistyi muurille ja tuijotti merelle. 
"...Sofie..." Silloin hännäki kaksi mustaa sulkaa muurissa ja lisää hämähäkkejä. Ne olivat normaalin näköisiä...paitsi yksi. Sen selässä oli kultainen rattaan kuva ja se yksilö käveli Colinin kädelle. Kyynelet purskahtivat hänen silmiinsä.
"...Sofie!!!"







Bridge

Ilta oli tummunut ja valkoiset hiutaleet leijailivat hiljalleen maahan. Lumi oli jotain mitä minä rakastin ja suuresti. Vedin takkia tiukemmin päälleni ja lähdin basso selässäni kotiin. Lumi narskui jalkojeni alla ja hyräilin biisiä jota olimme bändini kanssa juuri soittaneet. Olin iloisempi kuin aikoihin, bändi treenit olivat menneet hyvin ja saisin pitkäatä aikaa viettää viettää illan rauhassa poikaystäväni kämpällä. Puolet matkasta ennemmin hyppelehdin kuin kävelin. 
Soitin summeria ja koko rappukäytävä kaikui iloisesta haukunnasta. Markin nuori saksanpaimenkoira ryntäsi portaissa vastaan ja oli vähällä kaataa minut. "No moi pieni" sanoin hyppivälle koiralle ja juoksimme loput portaat kilpaa ovelle. "huhuu? mie tulin" huusin ja heitin kengät jalastani. Mark istui olohuoneen lattialla ja pakkasi DVD:tä koteloonsa. Hänen isoveljensä Bill istui sohvalla ja heittreli tennispalloa ilmaan. "mitäs täälä on puuhattu?" kysyin istuen Markin syliin. Hän painoi huulensa hellästi omilleni. "venailtu että sie pääset tänne ja katottu yksi huono kauhuleffa ajan kuluksi" Hän vastasi hymyillen. "okei, mitäs nyt?" kysyin. "meijän pitäs käyä palauttaan toi leffa" Bill vastasi. "ja pitäis käyä samalla kaupasa, alkaa olla jääkaappi vähän tyhjä" Mark jatkoi. Katsoin suu mutrussa jätkiä. Olin ajatellut että saisin olla koko illan Markin kanssa kahden ja heti. "Sandy hei, ei meillä kauaa mene." Mark sanoi ja pörrötti hiuksiani. Huokasin. "no okei, mie voisin sillä aikaa vähän siivota..." sanoin ja silmäilin lattialla lojuvia kasoja. Nämä veljekset eivät sitten koskaan osanneet laittaa kamojaa sinne minne kuului, ei edes omassa kämpässään, jossa ei ollut koko ajan äitiä passaamassa. Mark ja Bill nousivat ylös, minun jäädessä istumaan lattialle rapsutellen Toraa. Se laski ison päänsä syliin ja sen silmät painuivat kiinni. "Älkää sitten ihan oikeasti viipykö kauaa" sanoin. Mark pussasi minua otsalle ja taputti päätäni. "juujuu, rakas" hän kuiskasi ja sitten he lähtivät.
Aloin siivota pientä asuntoa. Tora kantoi myös kortensa kekoon keräilemällä sukkia suuhunsa. Tosin se vei ne pyykkikorin sijaan omalle pedilleen ja alkoi nyhtää niistä paloja irti, mutta se sentään keräsi ne yhteen paikkaan, josta ne oli helppo pelastaa. 
Oli kulunut jo kaksi tuntia siitä kun veljekset olivat lähteneet ja aloin olla jo huolissani. Olin siivonnut jo ja päädyin vain harhailemaan ympäri asuntoa ja tuijottamaan ikkunoista vähän väliä ulos, josko heitä näkyisi. Samassa kännykkäni alkoi soida ja säikähdin suunnattomasti. Numero oli Billin. "moi, missä te ootte?" vastasin. Puhelimesta kuului epämääräistä mutinaa ja taustalta melua ja ainoat sanat joista sain selvää oli silta ja tuu pian. Sitten puhelu katkesi.  Tuijotin tyrmistyneenä kännykkääni...jotain oli sattunut. Tungin kännykän taskuuni ja ryntäsin eteiseen. Aloin kiskoa takkia päälleni ja Tora toi talutus hihnansa jalkoihini. Se ajatteli pääsevänsä ulos. "Ei Tora nyt, sie jäät tänne, mie tuun ihan kohta takasin" sanoin koiralle ja sislitin sen päätä. 
Lähdin juoksemaan niin kovaa kuin pääsin kohti keskustaa. Koko kaupungissa oli vain yksi silta ja olin varma että Mark ja Bill olivat siellä. Mitä lähemmäs siltaa tulin, sitä enemmän oli autojonoja ja pelästyneen näköisiä ihmisiä. Kiristin vauhtia ja juoksin kovempaa. Maa oli jäässä ja lensin kasvot edellä katuun. En välittänyt, vaan nousin ylös ja jatkoin juoksua, vaikka tunsinkin kirvelyn kasvoissani. Viimein tulin sillalle. Silmäni laajnivat kauhusta. Paikalla oli ambulanssi, poliisi ja pelastuslaitos. Musta harvinaisen tuttu auto oli ruttaantuneena sillan alla ja eristetyn alueen ympärillä tungeksi kauheasti ihmisiä. Katsoin kauhistuneena näkyä. Miten näin oli voinut tapahtua...ei..en halunnut... Lähdin kulkemaan tyrmistyneenä tietä joka laski suoraan onnettomuus paikalle. Ihmismassasta erkani joku joka lähti kävelemään minua kohti. Nuoren miehen kasvot olivat veriset ja ruhjoutuneet ja hän ontui oikeaa jalkaansa pahasti. Kyyneleet purskahtivat silmiini, kun Bill kietoi kätensä ympärilleni. En halunnut halata rakkaani eloon jäänyttä veljeä, kun rakastamani ihminen makasi murjoontuneena tuola jossakin. En halunnut menettää Markia. Vihasin häntä, miksi hän oli mennyt kuolemaan, vihasin Billiä, miksi hän oli antanut Markin kuolla ja vihasin itseäni, kun ajattelin näin. Lyyhistyin voimattomana maahan. Halusin jäädä siihen, enkä liikkua enää koskaan. Bill tiukensi otettaan minusta ja tutisi, hänkin itki.






Faceless

Heräsin aamulla jostain, josta minun ei olisi pitänyt herätä. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä tein kaverini poikaystävän sängyssä. En muistanut yhtään, kuinka olin sinne päätynyt, mutta siitä olin varma etten seurauksitta selviäisi. Olin nimittäin herännyt siihen että kaverini tökki minua, eikä kovin ilahtuneen näköisenä. 
Aamu oli karmaiseva ja raahauduin töihin yhden kaverin köyhempänä ja silmä mustana. Työskentelin Blood streatilla, pienessä muotiliikkeessä, suunnittelijana. 
"Taasko väärässä sängyssä?" avustajani kysyi tullessani, huomatessaan mustan silmäni ja virnisti. Niin tämä ei ollut ensimmäinen kerta...
Sinä päivänä ei ollut paljoa tekemistä. Muutamaa suunnitelmaa piti vähän muuttaa ja paperitöitä oli jonkin verran, mutta siinä se. Päästessäni lähtemään kotiin oli kuitenkin ehtinyt tulla jo pimeää. Sellaista talvi oli, pimeä tuli aina vain aikaisemmin ja aikaisemmin.
Tullessani kotiin, huomasin jättäneeni olohuoneeni tuuletusikkunan auki. Yritin riuhtaista sitä kiinni, mutta se ei mennyt. Riuhdoin uudelleen ja uudelleen, mutta jokin jumitti itsepintaisesti, enkä saanut ikkunaa kiinni. Työnsin käteni ikkunan väliin ja vedin sieltä puisen esineen, käden. Aloin kiljua hysteerisenä ja tiputin sen lattialle. Käsi oli mallinuken. Laannuttuani hiukan otin käden lattialta ja viskasin sen ikkunasta ulos. Sain viimein suljettua ikkunan. Istuin edelleen hiukan täristen sohvalle ja aloin tutkia muutamaa suunnitelmaa tulevaan mallistooni. Tajusin jättäneeni yhden papereistani toimistooni. Vilkaisin kelloa ja ulkona leijailevia lumihiutaleita arvioivasti. Ehtisin käydä hakemassa sen vielä ennen uutisten alkua. 
Lähdin siis kevyeen lumisateeseen ja kävelin keskustaan. Jo avatessani liikkeen oven, aistin ettei kaikki ollut kohdallaan. Valot eivät toimineet ja tunnelma oli ahdistava. Pääsin pimeästä huolimatta kuitenkin toimistooni ja aloin penkoa papereitani. En saanut niistä kunnolla selvää pimeässä ja jouduin tihrustamaan niitä nenä kiinni paperissa. Yhtäkkiä tunsin jonkun kävelevän selkäni taakse. En uskaltanut katsoa. Tunsin kuinka se lähestyi minua...nyt se oli aivan takanani. Kylmät ja kovat kädet lipuivat pitkin vartaloani ja iskeytyivät viimein kurkulleni. Kaaduin päistikkaa lattialle ja näin murhaajani, mutta...mutta...hänellä ei ollut kasvoja...nukke...käsipuoli mallinukke...siinä oli jotain kovin tuttua, mutten kerinnyt ajattelemaan. Huusin niin lujaa kuin pystyin, kunnes henki ei enää kulkenut.







Tarina nukesta~

Oli nukke, kaunis, posliininen, musta hiuksinen nukke. Eräs tyttö sai sen syntymäpäivä lahjaksi ja leikki sillä joka päivä. Tyttö kasvoi ja nukke kulki aina hänen mukanaan. Heitä sanottiin erottamattomiksi.
Eräänä päivänä tyttö ei kerennyt leikkimään ja nukke istui koko päivän yksin ikkunalaudalla. Illalla ennen nukkumaan menoaan tyttö puhui nukelle, kaverinsa uudesta hienosta nukesta. Se oli kaunis, sillä oli vaaleat hiukset ja paljon kauniita mekkoja. Se oli täydellinen. Seuraavana päivänä tyttö tuli vasta myöhään kotiin. Hän oli ollut kaverillaan leikkimässä täydellisellä nukella, jossa ei vain kerta kaikkisesti ollut mitään vikaa. Tyttö puhui nukesta äidilleen koko illan, eikä vilkaissutkaan musta hiuksiseen nukkeen.
Sinä yönä tuuli kovaa. Tuuli sai ikkunan aukeamaan ja tiputtamaan nuken ikkunalta. Se kieri sängyn alle ja jäi sinne. Nukke odotti aamua, jolloin tyttö ihmettelisi missä hän on ja nostaisi takaisin ikkunalaudalle. Aamu tuli, mutta tyttö ei huomannut mitään, vaan sen sijaan kantoi huoneeseen laatikon, josta tuli nukke, täydellinen nukke. Tyttö leikki uudella, ihanalla, täydellisellä nukellaan koko päivän. Musta hiuksista nukkeaan hän ei vain muistanut ja nukke katseli avuttomana kuinka uusi nukke asetettiin hänen paikalleen ikkunalle. Aika kului, vuodet vieri, tyttö kasvoi vuosi vuodelta ja pian tuli aika jolloin hän muuttaisi kotoa. Tyttö puheli tapansa mukaan vaalea hiuksiselle nukelle, myös muuttoa edeltävänä iltana. Vanha nukke taas makasi unohdettuna ja ypöyksin, pölyssä sängyn alla.

Aamulla tavarat kannettiin pois ja huoneeseen jäi vain vanha likainen nukke, joka oli ollut sängyn alla. Tyttö nosti nuken lattialta ja katsoi sitä inhoten. "sinähän olet ihan likainen ja rikki." Hän sanoi ja nyrpisti nenäänsä. Tyttö käveli ikkunalle ja heitti nuken ulos. Se putosi kovaa ja korkealta ja pirstoutui katuun. Nukke oli poissa.~








Blac as the heart of the sea~

Istuin vanhassa baarissa. Se oli ollut saarella niin kauan kuin saatoin muistaa. Olin elänyt tällä saarella koko elämäni, kohta 22 vuotta. Bändi soitti jotakin herkkää biisiä ja tuijotin lasittuneella katseella ikkunasta merelle. Tarjoilijan tuodessa oluen heräsin mietteistäni ja katselin tarkemmin bändiä. He olivat parikymppisiä jätkiä...heillä oli söpö rumpali. Kun katseemme kohtasi, käänsin äkkiä silmäni olueeni, jota en aikonut edes juoda. En yleensä juonut ja äkillinen oluen himoni oli kadonnut. Vilkaisin jätkää rumpujen takana varovasti, hän katseli minua edelleen. Mieleni teki paeta, mutta en lähtenyt minnekään. Muutaman biisin jälkeen bändi vaihtui. Tilalle tuli joku vanha pappakokoonpano, joka alkoi soittaa jotakin humppaa vuodelta kivi ja kirves. Tunsin kuinka viereisestä pöydästä tuijotettiin minua.  Joku pöydästä nousi ylös ja käveli luokseni. Hän oli äskeisen bändin rumpali. "Hei, olen John, saanko liittyä seuraasi?"  poika kysyi hymyillen. "mmm senkus" sanoin tietäen että se kuulosti tönköltä. Hän istui minua vastapäätä ja hänen katseensa kiersi kasvojani kuin läpivalaisten päätäni.  "mikä sun nimes on?" John kysyi rikkoen painostavan hiljaisuuden. "Kate" vastaan nostaen katseeni pöydästä Johnin meren sinisiin silmiin...ne olivat kauniit. "Sulla on kauniit silmät totesin. "Ai, kiitos" poika naurahti. "Tykkäsitkö biiseistämme?" Hän kysyi, viitaten äskeiseen esiintymiseensä. "mmmmm en keskittynyt erityisemmin kuuntelemaan, olin omissa ajatuksissani, mutta se viimeinen oli kiva, se mikä kertoi merestä" sanoin hymyillen. "se on ainoa bändimme biiseistä, joka on mun käsialaani, kiva jos pidit" John sanoi hymyillen entistä leveämmin. Aikamme juteltuamme bändin muut pojat alkoivat tekemään lähtöä ja John lähti heidän mukanaan. Hän jätti numeronsa pöydälle, servettiin kirjoitettuna ja vinkkasi silmää lähtiessään. Hymyilin onnesta, pidin hänestä kovasti.
Sen illan jälkeen näimme melkein joka päivä ja rakastuin häneen entistä enemmän, mitä useammin näimme. Hän oli hellä ja lempeä, suuteli usein ja tahtoi pitää sylissä. Istuimme kalliolla ja katselimme merta. John tuntui nojautuvan koko ajan enemmän minuun. Samassa hän tönäisi minut hellästi selälleni. Hän kävi viereeni makaamaan. "kuule Kate...mä tykkään susta niin paljon ettei tässä oo järkeekään." Käännyn toiseen päin ja hymyilen Johnin painaessa huulensa omilleni intohimoisemmin kuin koskaa aiemmin. Sinä yönä me emme nukkuneet.
Muutama päivä myöhemmin meidän piti tavata baarilla. Olin jo vähän myöhässä ja ulkona satoi vettä. Viimeisessä risteyksessä ennen baaria seisoskeli muutama minua ehkä pari vuotta vanhempaa jätkää. Heti kun näin heidät alkoi ahdistaa. Kävelin kuitenkin päättäväisenä heitä kohti, en voinut muutakaan, sillä he valtasivat koko tien. Muut pojat nyökkäsivät yhdelle vilkuillen minua ja yksi erkani joukosta ja käveli luokseni. "hei söpöpupu, sä taidat tulla mun mukaan." poika sanoi ja tarttui käteeni. Pelko valtasi minut täysin, enkä pystynyt sanomaan saatikka tekemään mitään. Jätkä raahasi minut pienen pensas rykelmän toiselle puolelle. Hän painoi minut puutavasten. "Suutele" hän sanoi ja painoi huulensa omilleni. Suutelin vastahakoisesti, en uskaltanut olla tottelematta, huomattuani kaappajani povitaskussa puukon.  Tunsin pojan käden lipuvan kroppaani pitkin ja alkavan avata vyötäni. Silmäni laajenivat entisestään ja kyynelet alkoivat valua pitkin poskiani.  Samassa joku riuhtaisi jätkän irti minusta. Ehdin juuri nähdä Johnin kasvot, kun joku löi minut tajuttomaksi. 

Heräsin talostani, omasta sängystäni alastomana. Minuun sattui ja illan tapahtumat palasivat mieleeni. Nousin ylös ja pukeuduin kivusta huolimatta. Talossa ei ollut enää ketään, mutta paikat oli hajotettu ja ovi oli apposen auki. Juoksin yöhön. Satoi kaatamalla ja hiukset liimautuivat kasvoihini rynnätessäni sinne missä olin viimeksi ollut tajuissani. Missään ei näkynyt ketään, mutta aivan baarin vierestä löysin verisen puukon ja veriset jäljet jotka päättyivät kallion reunalle.  Rosoisessa kalliossa lähellä vesirajaa roikkui riekale paidasta...Johnin paita. Samassa tajusin. Huusin ääneen, huusin tuskasta niin kovaa kuin jaksoin. Juoksin alas rantaan ja kahlasin kalliolle. Rantakivissä näkyi verta ja lisää vaatteiden kappaleita, muttei rakastani missään. Seisoin ohuen mekon helmat tuulessa hulmuten raivoavassa meressä.  Meri oli musta ja aallot korkeita ja paiskautuivat minua päin. Aloin kyynelten virratessa kahlata ulapalle. Aallot kaatoivat minut, enkä edes yrittänyt pintaan. Lähdin Johnin luo. ~~






Storm in the teacup~

Ukkonen jyrähti Ylämaan holvikattoisen kirkon yllä. Kirkonkellot soivat kumahtaen hautasaattueen kantaessa arkkua kirkosta. Alkoi tihuttaa vettä.
~~~~~~~~
Niin olimme pieniä kun isämme kuoli, vain 15 vuotiaita. Olimme aina tulleet kolme vuotta vanhemman serkkumme kanssa hyvin toimeen, mutta isämme, kreivin kuollessa äkillisesti kaikki muuttui. Enää ei kaksi kreivin pentua ja heidän serkkunsa juosseet kilpaa pihalla, pelanneet krokettia tai sulkapalloa eivätkä härnänneet toisiaan koko ajan kujeet mielessä. Niin, he eivät edes puhuneet enää toisilleen ja vielä mustemmaksi maailma muuttui kun kreivitärkin murhattiin. Silloin syttyi raaka ja painajaismainen sota vailla voittajaa.
~~~~~~~~~
Katselin ulos myrskyyn. Sade piiskasi pihan hedelmäpuita ja rummutti tasaisesti kattoa. Huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, kumpikaan ei edes vilkaisseet toisiaan. "Nuoriherra ja neiti Willson, teille on vieras." hovimestari sanoi oven raosta. Nousimme samanaikaisesti ylös ja hovimestarimme William päästi tämän vieraan sisään. Vanha lakimies astui hiukan kumarassa huoneeseen ja pyöritteli hattua kädessään. Edward ojensi kätensä ja minä seurasin veljeni esimerkkiä ja kättelin miestä. Että inhosinkin kätellä tuntemattomia, tuollakin oli kylmät ja niljakkaat kädet. Edward istui massiivisen työpöydän taakse. Se oli tummaa tammea ja isämme entinen pöytä. Myös huone oli isämme entinen työhuone. Istuuduin nojatuoliin pöydän viereen ja tarkkailin levotonta miestä joka oli tiputtanut hattunsa jo kolmesti. "Niin, niin tuota, osanottoni suruunne, se on ollut teille varmasti rankkaa. Ajat ovat vaikeat, ajat ovat vaikeat, naapurikunnassakin..." Mies mutisi. Näin veljeni ilmeestä että hänkin halusi jo tietää miksi mies oikeasti oli tullut. "Riittää jo turha höpinä ja surun valittelut, minulle on se ja sama onko ajat vaikeat, kerro mieluummin miksi tulit. Tällä säällä näin kauas Ylämaalle ei kukaan niiin vain lähde, mene jo asiaan." Edward sanoi hiukan kärsimättömän kiivaana. Mies katsoi vuoroin hattuaan, minua, Edwardia, ovella seisovaa Williamia ja taas hattuaan. "Niin tosiaan..." mies lopulta sanoi ja nosti katseensa hatusta veljeeni. "Olette toden näköisesti odottaneet perintöä koskevaa kirjettä..." Vilkaisin Edwardia jonka katse oli naulittu mieheen. "Kirjettähän ei ole tullut..." Mies jatkoi. "niin ei ole ei" Ed sanoi happamasti. "Teidän serkkunne, varakreivi nuoriherra Nottinghiv on perivä isänne tehtaat, vallan ja sukunne sormuksen. Tämän takia ette ole saaneet kirjettä." mies sanoi. Olin täysin ullkona asiasta...serkkumme...Oscar Nottinghiv...eihän...eihän hän voinut periä isämme valtaa ja omaisuutta...se kuului meille. Edwardista näki että hän kiehui raivosta. "Eihän, eihän Oscar voi ottaa MEIDÄN isän perintöä, se kuuluu selvästi meille" Ed huusi nousten samalla seisomaan. "Näin se on. Uuden lakimuutoksen mukaan suvun vanhin saa kreivin perinnön, sillä emme voi tietää saatteko te koskaan jälkeläisiä joille kaiken voisi antaa. Ette tekään kuitenkaan puille paljaille jää, kreivitär testamenttasi teille tämän kartanon, Williamin ja hänen ja miehensä yhteisen pankkitilin." mies sanoi. Vilkaisin Williamia joka näytti hiukan yrmeältä kun hänestä puhuttiin kuin mistä tahansa esineestä. Edward oli istuutunut takaisin ja tuijotti lakimiesta lasittuneella katseella. Mies näytti kiusaantuvan ja tiputti hattunsa jälleen. "Missä välissä Oscar on sitten saanut lapsia?" kysyin. Serkullamme ei ainakaan ennen ollut ollut lapsia ja hän olikin vasta 18 vuotias. Lakimies kääntyi minuun päin ja samoin Ed. "Hänen avopuolisonsa on raskaana" mies sanoi kuin se olisi ollut itsestään selvyys. Missäs välissä hän oli sitten naisen ehtinyt hankkia...? En kuitenkaan ehtinyt kysyä ääneen, kun mies ojensi kirjekuoren veljeni käteen, nousi ja asetti hatun päähänsä. "Tämä oli sitten tässä, minä olen asiani hoitanut." Lakimies totesi ja lähti huoneesta Williamin saattelemana. Edward oli avannut kuoren ja veti paperin sieltä ulos. Siirryin hänen selkänsä taakse ja luin kirjeen hänen olkansa yli. Se oli kutsu Oscar Nottinghivin ja Marie Cruckin häihin. "menemmekö me?" kysyin. "tottakai, eiköhän oteta perintö takaisin." Edward sanoi painokkaasti ja alkoi kirjoittaa sähkettä vastaukseksi ja kiitokseksi kutsusta.
Viikko kului äkkiä ja lähtöpäivä läheni. Jouduimme lähtemään jo edellisenä iltana, että kerkeäisimme aamulla kirkolle ajoissa. Mietin mitä laittaisin päälleni ja päädyin mustaan röyheloiseen mekkoon. William huuteli jo alhaalla että pitäisin kiirettä. Hän ja Ed odottivat jo hevosvaunujen luona kun pääsin ulos. Nousin vaunuihin Edward jäljessäni, hovimestarimme kiivetessä ajajan paikalle. Istuin veljeäni vastapäätä ja tuijotin ulos lasittunut katse silmissäni. Satoi vettä ja ilta pimeni pimenemistään. Silmäni lupsuivat ja nukahdin nojaten ikkunaan. En huomannut lainkaan kun pysähdyimme pieneen majataloon ja William kantoi minut vuoteeseen. Nukuimme Edin kanssa sisällä, hovimestarimme vartioidessa hevosia ja vaunuja. Olin kateellinen kun hänen ei tarvinnut nukkua. Verenimijänä hänelle riitti että hän nukkui kerran viikossa muutaman tunnin päivän valoisimpaan aikaan kellarin pimeimmässä nurkassa, vanhassa ruumis arkussa. Niin , William oli vampyyri, mutta sitä ei tienneet muut kuin hän itse, minä ja Edward, sekä vanhempamme olivat tienneet. Williamin vampyriydessä oli mahtavia puolia, sen lisäksi ettei hänen tarvinnut juuri levätä hän pystyi lukemaan muiden ajatuksia sekä siirtämään omia ajatuksiaan toisten päähän, jolloin uhri kuuli ääniä päänsä sisältä ja oli täysin pikku palveluskoiramme ohjailtavissa. Oli toki huonojakin puolia. William tarvitsi joka viikko jonkun verran ihmisverta eikä hänen ihonsa kestänyt aurinkoa. Hovimestarin vaatteet peittivät hänet onneksi melkoisen hyvin ja hiukset suojasi pään, mutta kasvot meinasivat usein palaa. Hän joutui myös käyttämään piilolinssejä vieraiden läsnä ollessa, sillä herran silmät sattuivat olemaan kirkkaan punaiset.
Aamulla saimme tietää jotain joka oli meille kuin kasa kultaa. Lakimies joka oli käynyt meillä oli tullut jonkun ystävänsä kanssa majatalon baariin ja William oli huvikseen tunkeutunut miehen pään sisuksiin. Herran ajatukset olivat harhailleet sielä ja täälä, mutta aina palannut pelonsekaisin tuntein miedän perintöömme. Häntä pelotti eetä hän ja serkkumme paljastuisivat ja mitä hänelle tapahtuisi jos he paljastuisivat... Mies kertasi moneen kertaan tilanteen meidän luonamme ja ajatteli pikku salaisuuttaan tietämättä lainkaan että pian juuri ne joiden kaikkein vähiten haluttiin tietävän se saisivat kuulla sen tuotapikaa. Mies ei nimittäin ollut oikeasti mikään valtion lakimies, eikä lakimuutoksia oltu tehty, kaikki oli vain Oscarin pikku suunnitelmaa, kuinka hankkia suvun päämiehen rooli ja isämme alaisuudessa toimineet tehtaat. Nyt meillä oli kunnon syy laittaa oma suunnitelmamme täytäntöön.
~~~~~~~~~~
Saavuimme hääpaikalle juuri sopivasti. Kirkkoseremonioiden ajaksi lähetin Williamin töihin. Olin yhtä hymyä kun kättelin ja onnittelin vasta vihittyä avioparia, joilla olisi onnellinen loppuelämä. Edwardkin oli nauraa kun hän ajatteli kuinka ihanaa heidän pitkä elämänsä tulisi olemaan. Juttelin Marien kanssa syvällisiä matkalla itse juhlapaikalle. Kartano jossa juhlat olivat oli suuri, valkoinen kivitalo, jonka etumusta koristivat massiiviset marmoripylväät ja suuret ikkunat. Taloa kiersi näyttävät kukka istutukset ja puutarhassa parveili mitä kauneimpia perhosia. Oscar oli aina pitänyt perhosista kovasti joten en ihmetellyt. Sisältä talo oli koristeltu pastellisävyisillä ruusuilla ja valkoisilla orvokeilla . Talo oli erittäin kaunis ja valoisa, pidin siitä kovasti. Siirryimme tarjoilusaliin jossa meitä odotti suloisesti puettu palveluskunta ja kasapäin kakkuja, muffinsseja, keksejä, marenkeja, piiraita, rahkoja ja juomia. Keräsimme lautasemme kukkuroilleen ja siirryimme todella valoisaan ja näyttävään ruokasaliin. Suunnilleen puolessavälissä syöminkejä suunnitelmamme alkoi, kun Marie lähti käymään naisten huoneessa. Häntä ei kuulunut pitkään aikaan ja vilkuilin muka huolestuneena ovelle. Vieressäni istuva Oscarkin alkoi olla levoton huomattuaan tuoreen vaimonsa pitkän poissa olon. "Elisabeth, voisitko käydä katsomassa onko jotain sattunut, Mariella ei ole tapana viipyä tuollalailla kesken ruokailun." Oscar pyysi minulta. Nyökkäsin vakavana, vaikka sisältä myhäilin tyytyväisyydestä, suunnitelmamme toimi juuri niinkuin pitikin. Kävelin pitkin käytäviä melkein talon toiseen päähän. Avasin jännittyneenä oven suureen kylpyhuoneeseen. William oli tehnyt hyvää työtä. Koko valkoinen marmori lattia kylpi veressä ja Marie makasi koko verijärven keskellä. Hän oli viiltänyt ranteensa ja kurkkunsa auki ja iskenyt veitsen vatsaansa kohtunsa kohdalle. Hän ei liikahtanutkaan. Lähdin juoksemaan järkyttynyt ilme kasvoillani takaisin ruokasaliin. Päästyäni ovelle, jäin tuijottamaan Oscaria ja pakotin kyynelet tulvahtamaan silmiini samalla kun lysähdin polvilleni lattalle. Edward ja rakas serkkumme ponkaisivat oitis ylös. Ed juoksi minun luokseni muka kysymään oliko kaikki kunnossa, Oscarin lähtiessä juoksemaan kylpyhuoneelle. Pian kartanon täytti miehen raskas karjunta, eikä yksikään vieraista jäänyt enää syömään. Myös minä ja Ed lähdimme muiden mukana avioparin luo.
Häät loppuivat siihen paikkaan. Oscar ajoi joka ikisen ulos talosta, paitsi meidät. Saimme olla ainoat todistajat myös hänen itsemurhastaan, Williamin hoitaessa työnsä loppuun. Oscar veti veitsen vaimonsa vatsasta ja iski sen karjaisten tuskasta kurkkunsa läpi ja kaatui kuolleena maahan. Palvelusväki oli juuri tullut huomaamattamme huoneeseen ja alkoivat huutaa kuin palosireenit. Edward käveli Oscarin luo. "Huijarin kohtalo on kova ja kivulias." hän kuiskasi vetäessää sukumme sormuksen hänen verisestä sormestaan. Suunnitelmamme oli toteutettu ja jätimme kauniin punaisen näyttämön taaksemme. Sukumme oli meidän nyt ja aina, olimmehan kukistaneet vihollisemme, rakkaan serkkumme Oscar Lukas Nottinghivin, Nottinghivien viimeisen perillisen, tai niin me ainakin luulimme.
~~~~~~~~~~
Muutama päivä häiden jälkeen me saimme vieraan. Se ilta oli synkin sitten synnyinyömme jälkeen, minä ja Edwardhan olimme kaksoset. Nuori, komea mies saapui luoksemme lähellä puolta yötä. Mies oli juuri esittäytymässä, kun William toi teetä ja miehen lause jäi kesken. MIes naulitsi katseensa Williamiin. Hovimestarimme kyllä huomasi sen, hänestä näki kuinka hän terästi aistejaan, muttei vilkaissutkaan vierasta. Williamin lähdettyä huoneesta, mies sai viimein esiteltyä itsensä. "Niin tosiaan, olen Elric Lucius Nottinghiv, sukumme perijä." Silmäni laajentuivat hämmästyksestä. Eihän Oscarilla ollut veljeä, eikä tosiaankaan itsensä ikäistä lasta. Vilkaisin Edwardia, jonka ilme oli mitäänsanomaton. "aivan, aivan..." Ed sai sanottua viimein. "Sanoit että Nottinghiv...ja perijä...voisitko kertoa tarkemmin?" veljeni jatkoi. "Ymmärrän, harva on kuullut olemassa olostani. OLen Oscarin veli...tarkemmin kaksosveli. En ihmettele hämmästystänne rakkaat serkkuni, ette oletettavasti tekään ole koskaan kuullutkaan minusta. Vanhempani eivät tahtoneet pitää minua, kolme vuotiaana he lähettivät minut mielisairaalaan, en nimittäin ollut, enkä ole edelleenkään aivan normaali, mutta kukaan ei koskaan hyväksynyt minua. Olen nyt elänyt yksin kartanossa Länsi alangolla, tietämättä mitään sukuni elosta tai elottomuudesta mitään, minua ei kutsuttu edes rakkaan veljeni häihin. Muutama päivä sitten sain tietää että veljeni kuoli ja lähdin matkaan, minulle kerrottiin kaikki oleellinen ja tulin tänne ja ajattelin saattaa itseni vihdoinkin ihmisten tietoisuuteen, joten saisinko sen minkä veitte veljeltäni, sota ei ole ohi." Tämän sanottuuan mies purskahti mielipuoliseen, hysteeriseen nauruun ja tarttui Edwardin kurkkuun. Ed ei peloltaan ehtinyt sanoa mitään ennen kuin Elric iski hampaansa hänen kaulavaltimoonsa. Aloin kirkua hysteerisenä. Mielipuoli serkkumme päästi irti ja veljeni lysähti silmät edelleen avonaisina, iho valkoisena ja elottomana maahan. Elric siirsi kiiluvat silmänsä minuun, samalla kun veti sukumme sormuksen Edwardin sormesta. Haukoin henkeä ja aloin perääntyä. Elric syöksähti eteenpäin ja paiskasi minut seinää vasten. Vampyyri veti henkeä iskeäkseen hampaansa minuun ja kaatui selälleen. William seisoi ovella. Olin jähmettynyt paikoilleni ja tuijotin tuskissaan kiemurtelevaa serkkuamme. Hovimestarimme käveli hänen luokseen ja tönäisi minut sivuun. Hän veti itsensä pois Elricin pään sisuksista ja painoi häntä vasten lattiaa. "Vain yksi vampyyri saa koskea tämän talon herrasväkeen ja se olen minä." hän sihahti. "Vai vampyyri, ei ihme että vaistosin sinussa kiehtovan tuoksun. Oletko pettänyt oman klaanisi vai miksi suojelet heitä?" Elric kysyi. "Minulla on syyni." William vastasi, veti henkeä ja raateli vieraamme kaulan...tai oikeammin söi sen, jäljelle ei jäänyt kuin tyhjään tuijottava pää ja päätön vartalo. Samassa muistin Edwardin ja ryntäsin veljeni luo kyynelten virratessa poskillani. "Edward...edward herää...EDWARD!" huusin. Lysähdin parkuen, veljeni kylmän ruumiin päälle. William polvistui viereeni ja painoi kätensä Edin kylmää rintaa vasten. "hänet voi vielä pelastaa." hän sanoi ja kauhukseni iski hampaansa hänen kurkkuunsa, elricin tekemien jälkien päälle. "Herää Ed...herää..." hän kuiskasi päästettyään irti. Veljeni iho alkoi muuttua, se tuli valkoistakin valkoisemmaksi ja entistä kylmemmäksi. Hänen silmänsä avautuivat ja hän huusi tuskasta punaiset silmänsä leimuten. William ojensi Elricistä irti repimänsä käden ja Edward ryysti jokaisen veripisaran joka siitä irtosi. "kiitos" hän sanoi ja kääntyi minuun päin. Kuin valon nopeudella hän iski hampaansa inuun, päässäni sumeni ja kun heräsin, tiesin että sukumme oli ikuisesti meidän~






Puu joka ei nähnyt enää kevättä~

Pysähdyin katsomaan uutta kotikaupunkiani kalliolta, vanhan, komean tammen alta. Sen valot loistivat kuin tähtitaivas ja toivottivat tervetulleeksi. Huokasin ja lähdin kävelemään takaisin uudelle kämpälleni. Lumi narskui jalkojeni alla ja hengitin raitista ilmaa sisääni. Yht äkkiä pensaikosta ryntäsi pieni koira. Se jäi jalkoihini pyörimään ja nostin sen syliini. "mitäs sinä täälä yksinäsi teet?" kysyin koiralta joka haukahti iloisesti ja heilutti häntäänsä. Samassa kuului huutoa ihan läheltä ja pusikon takaa ilmestyi poika. "Nana, siinähän sinä olet, et saa karata." poika sanoi ja otti koiran sylistäni. "Niin ja kiitos kun otit Nana kiinni, se pääsi vain jotenkin pois näköpiiristäni." Hän sanoi ja hymyili minulle. "eipä mitään" vastasin ja hymyilin takaisin. Lähdin jatkamaan matkaani kotiin. Poika alkoi kävellä rinnallani. "minne sä olet menossa?" hän kysyi jonkin ajan kuluttua. "kotiin" vastasin tönkösti ja välillemme laskeutui painostava hiljaisuus, miksi tuon pojan edes piti kävellä vieressäni, ärsyttävää. Kaupungilla poika lähti onneksi eri suuntaan, vilkaisten vielä perääni. Mietin olisiko pitänyt sanoa hänelle vielä jotain, mutta kävelin vain kulman taakse, pois hänen näkyvistään. Mietin poikaa koko loppumatkan. Ärsyttävää, miksen saanut häntä pois mielestäni. Avasin oven hiljaiseen kämppääni ja menin sisälle. Kömmin pikaisesti nukkumaan ja vaivuin levottomaan uneen, uneen jossa juoksin sille kalliolle jolla olin ollut ja tiesin etten kerkeäisi sinne ajoissa. Kun saavuin sinne näin pojan ja koiran jotka putosivat kalliolta. Juoksin lähelle reunaa ja olin horjahtaa itse perässä. Käännyin katsomaan vanhaa tammea, mutta sitä ei ollut, oli vain kanto, pelkkä kanto ja tuoreet jäljet puun kaadosta. Havahduin hereille. Huokasin helpotuksesta kun tajusin nähneeni unta enkä ollutkaan kalliolla, vaan uudessa kämpässäni.
Tänään ei ollut koulua, joten lähdin kaupunkiin kävelemään. Jotenkin vai eksyin taas kalliolle ja katselin vanhaa puuta. "voi kunpa sinua ei kaadettaisi ikinä, ei ikinä." Kuiskasin puulle. "niinpä, se on kaunis puu." kuulin äänen takanani. Käännyin ympäri ja jäin tuijottamaan poikaa, samaa poikaa jonka olin tavannut eilenkin ja joka oli kuollut unessani.  Poika hymyili taas suloista hymyään ja vastasin jälleen hymyllä takaisin. "mikä sinun nimesi on?" kysyin kun olin tullut siihen tulokseen ettei poika ollutkaan ehkä niin ärsyttävä. "Tadase ja sinä olet Mitsuo Yumi? Se joka tuli meidän lukioon 1D:lle?"  hän kysyi pää kallellaan. "olen juu" vastasin hiukan hämmentyneenä siitä miten hän tiesi nimenikin vaikka en ollut käynyt edes tunneilla vielä uudessa koulussani. Käännyin taas katsomaan tammea. Aurinko siivilöityi kauniisti sen lehdettömistä oksista jotka huojuivat hiukan hennossa tuulessa. Tadase käveli puun luo ja painoi kämmenensä puun rosoista kuorta vasten. "tämä puu on ollut tässä niin kauan kun voin muistaa, leikin pienenä usein tämän alla. Kiipeilimme tässä paljon ja se oli aina joko merirosvolaiva tai linnoitus" hän kertoi. "jos minä olisin leikkinyt täälä, se olisi ollut prinsessalinna" naurahdin vastaukseksi.  "pienestä pitäen olen käynyt täälä joka päivä vaikken enää puussa oikein kiipeilekkään. Pidän vain tästä puusta, siihen kietoutuu niin paljon muistoja ja se on kaupungin hienoimmalla paikalla, täältä näkee koko kaupungin." Tadase jatkoi. Kuuntelin sanomatta mitään, en vain keksinyt mitään sanottavaa ja hymyilin vain. Tadase tarttui alinpaan oksaan ja heilautti itsensä ketterästi puuhun. Hän kiipesi tottuneesti puun puoleen väliin ja jäi katsomaan kaupunkia. Katselin häntä arvioivasti ja myönsin itselleni pitäväni hänestä. Samassa tunsin kännykkäni värinähälytyksen taskussani. "Tadase hei, minä lähden, loput muuttokuormastani tuli juuri", huusin puussa edelleen kököttävälle pojalle. "Hei, voin tulla auttamaan tavaroiden kantamisessa", hän huudahti ja alkoi kavuta alas. "Ei sinut tarvitse, kaksi isoveljeäni ovat auttamassa.", sanoin ja katsoin ensimmäisen kerran Tadasen kasvoihin kunnolla, hän oli suloinen. "No selvä, sitten", hän sanoi ja heilautti kättään iloisesti.
Seuraava päivä oli ensimmäinen päiväni uudessa koulussani. Rakennus oli iso, mutta selkeä ja löysin helpommin kuin oli ajatellut uuteen luokkaani. Olin eilen illalla käynyt ostamassa koulun koulupuvun ja tykästynyt siihen heti. Sininen polviin ulottuva vekkihame ja valkoinen merimieskauluksinen paita, jonka etumuksessa oli sininen rusetti. Se oli niin suloinen. Opettajan pyynnöstä kävin luoka edessä esittäytymässä ja palasin takaisin paikalleni luokan toisiksi takimmaiseen riviin. Yritin kuunnella tunnilla aktiivisesti, mutta ajatukseni karkasivat koko ajan väkisin Tadaseen, hänen silmiinsä, hymyynsä, ääneensä, koko hänen iloiseen ja ystävälliseen olemukseensa. Tunnilta mieleeni ei jäänyt mitään, olin vain koneenomaisesti kirjoittanut muistiinpanot taululta ajattelematta kuitenkaan mitä kirjoitin. Kävelin kaapilleni koulun aulaan. "Hei Mitsuo" kuulin ystävällisen äänen ja tunsin käden olkapäälläni. Käännyin katsomaan tervehtijää. "Ai Tadase, unohdin jo että olet samassa koulussa" sanoin hymyillen. "Miten on mennyt?" hän kysyi. "hyvin" vastasin lyhyesti ja käännyin ottamaan kirjoja kaapista. "hyvä, no mä taidan mennä, tunnit alkaa" Tadase sanoi heilauttaeen kättään suloisesti ja lähti kohti länsisiipeä, itse kiiruhdin itäsiipeen.
Päästyäni koulusta päätin käydä kotimatkalla tammella. Kun tulin Tadase hyppäsi alas puusta. "Arvasin että tulisit Mitsuo" hän sanoi hymyillen leveästi. Katselin häntä ja maisemaa ja yht äkkiä muistin uneni, olin nähnyt sen edellisenäkin yönä. Katsoin taas Tadasea joka otti pari askelta lähemmäs, ja vielä muutaman, niin monta että oli aivan lähelläni. Hän kosketti hiuksiani hellästi ja painoi huulensa omilleni. Häkellyin täysin ja punastuin. Tadase päästi irti ja katsoi minua lempeän huvittuneena. "älä sano että se oli eka pususi", hän sanoi. Punastuin entisestään ja nyökkäsin. Luulin Tadasen alkavan nauraa, mutta hän hymyilikin suloisemmin kuin kertaakaan tähän mennessä. Hän silitti taas hiuksiani ja kuiskasi, "Mitsuo...rakastan sinua, olen rakastanut siitä asti kun tapasimme Nanan karattua minulta" Sitten hän kietoi kätensä ympärilleni ja suuteli uudelleen ja tällä kertaa vastasin suudelmaan. Samassa Tadase päästi irti. Hän vilkaisi kännykkäänsä ja voihkaisi. "Voi anteeksi Mitsuo, minun pitää mennä", hän sanoi kiireesti, halasi vielä ja ryntäsi metikköön. Jäin katsomaan hänen peräänsä, kunnes käännyin tammeen päin. Kävelin sen alle ja nojasin sen runkoon, olin niin onnellinen.
Yöllä en meinannut millään saada unta. Tiesin että jotain oli tapahtumassa. Silloin muistin uneni. Nousin oitis ylös, vedin vaatteet päälleni ja ryntäsin ulos hirveään tuuleen. Lähdin juoksemaan kalliolle. Tuuli työnsi minua vastakkaiseen suuntaan ja tiesin jo etten kerkeäisi ajoissa. Juuri kun pääsin kalliolle, näin kun poika ja pieni koira putosivat reunalta. Kuului hirveä räksäys kun tammi kaatui tuulesta. "TADASE!" huusin kyynelten valuessa poskillani. "Tadase..." kuiskasin ja tunsin käsien kietoutuvan ympärilleni. "ei mitään hätää Yumi, ei mitään hätää" kuulin tutun äänen korvani juuressa. "Tadase...kuinka...etkö sinä..." kuiskasin hämmentyneenä. "en, näit veljeni" hän sanoi täristen ja tiesin kyynelten valuvan myös Tadasen poskia pitkin. "Lähdin tänään aiemmin siksi että äitini lähetti viestin että veljeni ja Nana ovat kadonneet. Lähdin etsimään, mutten löytänyt ja juuri kun tulin tänne näin kun hän putosi ja sinä ryntäsit tänne." hän sanoi hiljaa. En saanut mitään sanottavaa päähäni. Olin järkyttynyt Tadasen veljen kuolemasta ja helpottunut kun en ollutkaan menettänyt Tadasea niinkuin olin luullut. "Mitä sinä edes täälä teit?", Tadase kysyi. "näin viime ja toissa yönä unta, jossa sinä putosit kalliolta ja tammi kaadettiin. Tänä yönä en saanut unta, ja tiesin jotain tapahtuvan, siksi tulin tänne." vastasin ja vetäydyin Tadasen otteesta. "Mutta vaikka tiesin mitä tapahtuu, en kerennyt ajoissa, anna anteeksi Tadase", sain sanotuksi ennen kuin purskahdin lohduttomaan itkuun. "ei se sinun syysi ollut, ei missään nimessä" Tadase huudahti ja kietoi taas kädet ympärilleni ja painauduin hänen rintaansa vasten.
Huominen oli lohduton. Olimme viettäneet yön luonani, sillä kotiin Tadase ei ollut halunnut mennä ja aamulla palasimme kalliolle. Katsoin Tadasea. "Mikä sinun etunimesi on?" kysyin tajuttuani etten tiennyt sitä. "Haru" Tadase vastasi. "Haru..." toistin kuiskaten. Käännyin katsomaan tammea. Tunsin kun Haru laski kätensä olkapäälleni. Katsoimme molemmat puuta, puuta jota me molemmat rakastimme, puuta joka ei nähnyt enää kevättä.
The end~
(nimet ovat japanilaisittain eli Tadase ja Mitsuo ovat sukunimiä ja Haru ja Yumi on etunimet. Haru tarkoittaa kevättä.)






An cafe ficci jolla ei ole nimeä

Oli tosi kylmä. laskin kasan piuhoja maahan ja tiirasin palotikkaita seinässä. Tikkaiden vieressä oli juuri ihmisen mentävä tuuletuskanavan suuaukko ja Takuya oli juuri tunkemassa kitaraansa siitä sisään, Terukin yrittäessä kiivetä ylös bassorumpu selkäänsä köytettynä. Ihmettelet varmaan miksemme yksinkertaisesti käyttäneet ovea, mutta siihen meillä on syymme. Syy yksi on se että takaovi on jäätynyt yöllä kiinni, eikä aukea ja syy kaksi se että jos käyttäisimme pääovea rakkaat cafekkomme ryntäisivät pyytämään nimmareita ja haleja, jolloin sisälle yrittäminen olisi silkkaa itsemurhaa. Niinpä olemme päättäneet ryömiä tuuletus kanavia pitkin sisälle.
Kävelin autolle ja nostin sieltä pianoni. Olin viimeinen jonka piti roudata kamansa tikkaita ylös. Sidoin soittimen selkääni ja aloin kiivetä Kanonin jäljessä ylös. Juuri kun olimme molemmat saaneet soittimet tuuletusaukkoon, kuului ikävä rusahdus, toinen, kolmas ja neljännellä rusahduksella tajusimme kaatuvamme kovaa vauhtia taakse ja alas. Roikuimme rystyset valkoisina tikkaissa jotka ruuvi kerrallaan irtosi seinästä ja jotka lopulta rysähtivät maahan. Kuului hirveä rysähdys ja sitten minun ja Kanonin ulvontaa. Terukin pää ilmaantui tuuletuskanavasta.
-Herranen aika, mitä te oikein metelöitte? Meidän piti mennä sisälle vähin äänin ettei saada taas cafekko ryntäystä päällemme ja täällä te ulvotte kuin susilauma.
Katsoin Kanoniin joka yritti kammeta tikkaita päältään ja sitten taas Terukiin.
-Luuletko että tippuessamme seinältä jäätyneeseen maahan voisimme olla hiljaa? Kysyin kohottaen kulmakarvojani.
-No okei, ette ehkä, mutta nyt hiivitte hiljaa takaovelle. Roudaamme soittimet ensin salin ja sitten tulemme murtamaan sen oven. Teruki sanoi ja katosi taas tuuletus kanavaan.
Kanonin aseteltua tikkaat seinän viereen, kävelimme ovelle, istuimme portaille ja jäimme odottamaan. Kanon hyräili nyappy in the worldiä ja minä puhaltelin käsiini pitääkseni ne lämpiminä. Vähitellen meitä alkoi jo hieman epäilyttää, oliko meidät kenties unohdettu, sillä olimme istuneet siinä jo yli puolituntia. Vähän ajan kuluttua Miku kuitenkin ilmestyi ovelle.
-Anteeksi, meillä tuli hieman ongelmia soittimien kanavasta alas saamisen kanssa, siksi kesti. Hän sanoi ja virnisti.
-Teruki on vieläkin jumissa bassorumpunsa kanssa.
Nousimme ylös ja kävelimme sisälle. Seurasimme Mikua suureen saliin jossa Takuya ja muutama Nosturin henkilökuntaan kuuluvaa henkilöä yrittivät nyhtää Terukin rumpuja tuuletus aukosta. Terukia itseään ei näkynyt, mutta kuului sitäkin paremmin kun hän kiroili ja yritti päästä pois. Lopulta turvauduimme sahaan ja suurensimme aukkoa hieman.
Kun Teruki oli päästetty ahdingosta ja loputkin soittimet oli saatu lavalle Miku ilmoitti menevänsä tupakalle. Minä ja Kanon lähdimme hänen mukaansa.
Ulkona oli pakkanen kiristynyt ja säälimme ulkosalla jonottavia fanejamme suuresti. Stalkkasimme heitä nurkan takaa näyttäytymästä kuitenkaan pahemmin. Kanon harkitsi heittävänsä jotakuta jonossa seisojaa lumipallolla, mutta aloimme olla sen verran kylmissämme, että päätimme mieluummin palata sisälle kuin alkaa pitää meteliä itsestämme. Painoin ovenkahvan alas ja nykäisin. Se ei kuitenkaan auennut. Käännyin katsomaan Mikua ja kanonia.
-Mikset avaa ovea? Miku kysyi.
-Yritäppä itse avata. Vastasin ja siirryin hänen taakseen. Miku yritti rempoa ovea auki, mutta turhaan.
-Kuka perkule on lukinnut meidät ulos?  Hän karjaisi ja kääntyi meihin muihin päin. Vokalistimme syyttävä katse sahasi minun ja Kanonin väliä ja pysähtyi basistiimme.
-Kuule Kanon, tämä ei ole yhtään hauskaa. Kai sä otit avaimet kun tulit ulos viimeisenä ? Hän kysyi.
-Mä luulin että sä otit avaimet. Kanon totesi yks kantaan.
-Eli meillä ei ole avaimia, ovi on lukossa ja kaikki muut on salissa toisella puolella taloa, joten kukaan ei kuule meitä. Jes, hyvin menee. Miku puuskahti ja potkaisi vielä kerran ovea.
-Mitäs nyt? Kysyin.
-Ei kai auta muu kuin mennä pääovesta. Kanon sanoi ja hieroi Käsiään lämpimiksi. Miku näytti miettivän jotakin.
-Niin, ei kai tässä tosiaan muu auta. Hän totesi viimein ja lähti kävelemään talon nurkalle, meidän seuratessa pärässä.
Kurkistimme varovasti kulman takaa, yhä vain kasvavaa cafekko jonoa. Vetäisimme kaikki yhtäaikaa huppariemme huput päähän ja mahdollisimman syvälle silmille. Kävelimme muina miehinä jonon ohi kohti ovea. Tunsin kun kymmenet, ehkä sadat silmäparit jäivät tuijottamaan. Ängimme jonon läpi ja olin onnellinen että olin ottanut vain randomisti jonkun hupparin naulakosta, sillä selässäni luki nyt vartiaja, eikä kukaan kysellyt mitään kun menimme sisälle. Kanonia ja Mikua sen sijaan tuijotettiin huomattavasti enempi. Vasta kun olimme turvallisesti monen oven päässä ulko ovesta, vedimme huput päästä ja uskalsimme taas puhua ja hengittää. Marssimme saliin jossa Takuya viritti jo kitaraansa ja Teruki asensi symbaaleja kohdilleen. Keikan alkuun oli enää puolitoista tuntia ja Vip-vieraat päästettäisiin ihan kohta sisälle. Kävelin lavan taakse, pukuhuoneeseen ja katsoin että peruukki oli hyvin ja lasit kunnossa. Takuya, Teruki ja Miku käveli huoneeseen nauraen jollekkin mitä Miku oli juuri sanonut. He istuivat tuoleille huoneen reunoille ja vaipuivat ajatuksiinsa. Meitä kaikkia jännitti.
Samassa Kanon ja tulkkimme ilmaantuivat ovelle. Tulkki selitti että Vip-vieraat olivat jo sisällä ja että meidän pitäisi jo mennä. Nousimme ja lähdimme Miku etunenässä kulkemaan narikoille.
Vip-tilaisuudessa jaoimme nimmareita ja halasimme fanejamme jotka kuvasivat meitä taukoamatta ja tunti kului äkkiä. Palasimme lavan taakse johdattaen samalla vippiläiset saliin. Hetkessä alkoi muutakin virrata muutakin yleisö paikalle ja jännitys sisällämme kasvoi. Olimmehan me esiintyneet paljon, mutta jännitys tuli aina juuri ennen lavalle menoa. Cafekot huusivat meitä jo lavalle.
Miku nyökkäsi Terukille ja hän asteli lavalle huuto ja taputus myrskyn saattelemina. Sitten oli minun vuoroni astua lavalle.
Pompittuani lavalla hetken, vetäydyin omalle paikalleni koskettimien taakse. Teruki virnisti rumpujensa takaa. Sitten lavalle saapastelivat vielä Kanon, Takuya ja Miku.
-NYAPPYY!!! Miku karjaisi ja sai yleisön huutamaan entisestään. Aloitimme Maple gunmanilla ja tunnelma räjähti heti kattoon. Tunnit kuluivat taas hujauksessa. Toisiksi viimeinen kappaleemme Bonds kizuna alkoi.
Biisi oli noin puolessa välissä kun Mikun ilme muuttui ja ääni vaimeni hieman. Hän katsoi huolestuneen näköisenä yleisöön ja näköjään myös Kanon oli huomannut saman kuin Miku. Silloin huomasin itsekkin outoa liikehdintää yleisössä. Soitto jatkui, muttei niin varmana kuin hetki sitten. Samassa Miku lopetti laulamisen ja loikkasi alas lavalta. Hän töni tunkevia cafekkoja pois tieltään ja pysähtyi kaiken keskelle. Fanit olivat lopettaneet tunkemisen ja jättivät tilaa Mikun ympärille. Kaksi tyttöä makasivat lattialla, tai toinen istui ja piteli päätään ja toinen makasi vain puoliksi tajuissaan.
-Oh my god. Miku kuiskasi. Joku cafekoista selitti hänelle englanniksi mitä oli tapahtunut ja Miku huusi meidät luokseen. Hän kertoi toisen kaatuneen ja toisen auttaessa häntä ylös he olivat molemmat saaneet iskun päähänsä. Kanon nosti tajuttomamman syliinsä ja Teruki auttoi toisen ylös ja piti häntä pystyssä. Miku sanoi cafekoille palaavansa pian ja sitten veimme tytöt pukuhuoneeseen lavan taakse. Toinen laskettiin sohvalle ja toinen jäi istumaan tuolille oven viereen.
Miku ja minä palasimme lavalle hämmentyneen yleisömme eteen.
-Jatkamme tuota pikaa. Miku sanoi ja sai yleisön puhkeamaan taas huutamaan ja taputtamaan. Hetken aikaa höpisimme cafekoille mitä päähän sattui pälkähtämään, kunnes Kanon, Takuya ja Teruki tulivat lavalle ja pääsimme vetämään keikan kunnialla loppuun.
Keikan jälkeen palasimme pukuhuoneeseen. Toinen tytöistä kuljeskeli ympäri huonetta ja toinen istui sohvalla hieman huonovointisen näköisenä. Kanon käveli istujan luo ja kumartui sen verran että sai kasvot tämän kanssa samalle korkeudelle.
-What's your name? Hän kysyi.
-Häh? Tyttö kysyi.
-Your name? Kanon toisti.
-Aaa, Aada. Tyttö vastasi ja tuijotti Kanonia.
-Are you ok? Are you able to stand? Kanon jatkoi.
-juu... Aada vastasi hieman epävarmasti, sillä ei ollut aivan tajunnut lausetta.
-Good. Kanon sanoi ja hymyili. Hän vetäisi Aadan ylös, joka tosin horjahti, mutta Kanon piti hänet pystyssä.
Teruki jutteli Ronjaksi esittäytyneen tytön kanssa, Miku räpelsi kännykkäänsä, Takuya puhui tulkin kanssa jotakin ja Kanon yritti puhua Aadalle, joka ei tuntunut tajuavan paljoakaan, joten Takuya ja tulkkikin liittyivät keskusteluun. Itse istuin ja tarkkailin muita.
-Onko teillä nälkä? Miku kysyi yllättäen. Muut kääntyivät häneen päin ja tulkki selvensi kysymyksen tytöille.
-Ajattelin että voisimme mennä kaikki syömään, mä tarjoan. Miku jatkoi ja katsoi vuoroin jokaista meistä. Kuului hyväksyvää mutinaa ja vaihdettuamme kamat lähdimme ulos pakkaseen. Aadakin oli alkanut tajuta Kanonin höpinöitä ja he juttelivat tulkin avustuksella animeista ja basson soitosta. Aadakin oli kuulemma otaku ja basisti. Miku hyräili vieressäni jotakin sävelmää jota en tunnistanut.
-Mitä hyräilet? kysyin
-Keksin uutta biisiä, ajattelin omistaa sen näille kahdelle. Hän vastasi ja nyökkäsi tyttöihin. Nyökkäsin vastaukseksi ja vilkaisin Kanoniin joka oli juuri ottanut Aadan kiinni, tämän meinatessa liukastua. Teruki ja Ronja kävelivät vähän takanamme ja lensivät molemmat nurin astuessaan samaan kohtaan missä Aadakin oli meinannut kaatua.
Syötyämme Ronja sanoi hänen isänsä tulevan hakemaan heitä. Tytöt halasivat meitä kaikkia ja Aada takertui etenkin Kanoniin. Takuya ja Kanon antoivat molemmille plektrat, me muut kiitime heitä suuresti seurasta ja Miku kertoi uudesta biisistä jonka omistaisi heille. Tiesin että meille kaikille tulisi heitä ikävä.
The end~






Orphanage

Uusi talomme oli ihana. Tumman ruskea puinen kartano joka oli rakennettu 1800-luvulla. Olin aina tahtonut asua sellaisessa talossa, talossa jossa oli leveät istuttavat ikkunalaudat, suuret huoneet, paksut sametti verhot ja monta makuuhuonetta.
Järjestelin tavaroitani vielä ennen nukkumaan menoa. Kun nallet oli tarkalleen pituus järjestyksessä ikkunalaudalla ja kirjat siistissä pinossa pöydällä, sain mielenrauhan ja kömmin paksun peittoni alle. Nukuin huonosti ja näin unta jossa juoksin pihallamme ja yritin löytää jotakin. Koskaan en kuitenkaan mitään löytänyt vaan juoksin vain turhautuneena ympäriinsä kunnes aina päädyin tuijottamaan ulkona outoa puista ovea. Olin unessa varma että etsimäni oli oven takana, mutta se oli aina lukossa enkä päässyt sisälle.
Heräsin auringon paistaessa verhojen raosta huoneeseen. Kello näytti lähenevän jo yhtätoista. Kampesin itseni ylös sängystä, puin päälleni ja kävelin portaat alas keittiöön. Olin odottanut kuulevani iloisen hyvänhuomenen toivotuksen tullessani, mutta mitään ei kuulunut. Talo oli oudon hiljainen. Haukkasin banaanin ja lähdin kiertelemään taloa. Olin ollut aivan varma että äitini olisi ollut keittiössä, mutta ei. Kiersin koko talon löytämättä vanhempiani mistään. Ryntäsin paniikissa ulos talosta ja puutarhaan. Juoksin ympäri jättimäistä puutarhaamme näkemättä vieläkään ristin sieluakaan. Tiesin vanhempieni olevan jossakin talon lähettyvillä, sillä autot olivat pihassa. Kiersin jälleen taka pihalle, kun silmäni iskeytyivät villiviini pöheikköön terassin vieressä. Ryntäsin sen luo ja aloin repiä kasvustoa pois. Sen takaa löytyi juuri se mitä etsin. Lukittu puinen ovi joka haisi mullalle ja pilaantuneille kasviksille. Rynkytin ovea sen toivossa että se hajoaisi lahouttaan käsiini, mutta ovi pysyi kuitenkin tiukasti kiinni eikä hievahtanutkaan. Mietin hetken. Tähän asti uneni oli toteutunut, mutta unessakaan en ollut saanut ovea auki. Katsoin epätoivoisena lukkoa ja mietin olinko nähnyt missään avainta joka mahdollisesti sopisi lukkoon. Samassa muistin. Olin muuttopäivänä kysynyt isältäni, miksi eteisen oven yläpuolella roikkui ruosteinen avain. Isä oli ottanut avaimen ja viskannut sen jonnekkin villiintyneeseen puutarhaan sanoen että se oli vain ruma, eikä sillä kuitenkaan mikään aukeaisi. Nyt oli pakko löytää tuo avain. Ryntäsin keskelle ruusupuskia, marjapensaita, omenapuita ja villiintyneitä kukkapenkkien jäännöksiä. Avaimen oli pakko olla jossakin siellä.
Etsin kunnes käteni oli verillä ruusun oksien seassa möyrimisestä. Lysähdin onnettomana polvilleni ja pyyhin multaa naamastani saaden veriset viirut kasvoihini hihaani tarttuneesta piikkioksasta. Painoin käteni viileään maahan ja otin kovan multa paakun käteeni ja viskasin sen päin taloa. Paakun osuessa seinään mullat karisivat sen yltä ja näin mikä se oikesti oli. Ruosteinen avain.
Pomppasin oistis mullasta ylös ja ryntäsin avaimen luo. Nostin sen maasta ja pyyhin siitä pahimpia multa kökköjä hihaani. Sovitin avaimen lukkoon, käänsin ja kuului "klik". Riuhtaisin oven auki ja jäin tuijottamaan pimeää luotaan pois työntävää portaikkoa, joka laski jyrkästi maan sisään. Tiesin että minun oli pakko mennä alas, vaikken olisi millän halunnutkaan. Askelmat olivat kylmät ja kapeat ja matkan varrelta puutui muutama. Alhaalla oli vielä paljon pimeämpää kuin mitä ylhäällä oli ollut. Hapuilin seiniä myöten pimeään käytävään joka vietti aavistuksen alas. Samassa näin kulman takaa kajastavan lämpöistä valoa ja kuulin puhetta. Hiivin lähemmäs ja yht äkkiä edessäni avautui kynttilöin valaistu kammio. Se oli hyvin kylmä paikka vaikka siellä olikin kynttilöitä. Kammiossa oli noin kuusitoista mustaa arkkua joista joidenkin päällä istui ihminen. Ihmisillä oli mustat vaatteet ja mustat viitat joiden sisäpuoli oli punainen. He olisivat muuten näyttäneet kohtuu normaaleilta nuorilta, mutta heidän ihonsa ja silmänsä saivat heidät näyttämään mielipuolisilta. Jokaisen iho oli viti valkoinen ja silmät kirkkaan punaiset.
Keskellä kammion lattiaa makasi kaksi normaalia ihmistä, tai oli ainakin maannut. Valkoiset ihmiset olivat silponeet heidät ja joivat paraikaa uhriensa verta, paljastaen samalla terävät kulmahampaansa, mutta tunnistin silvotut ihmiset oitis. Suustani kuului hysteerinen kiljaisu joka sai syömingit keskeytymään ja päät kääntymään minuun.
-Kas, kas, sankaritar taisi saapua hiukkasen myöhässä. Olisit ehkä halunnut kuulla heidän viimeiset sanansa, mutta pahoittelen sitä että vampyyrikin tarvitsee ruokansa. Sanoi äitini kättä repivä musta hiuksinen tyttö. Tuijotin kauhuissani tyttöä ja vanhempiani ja aloin kiljua niin kovaa kuin krkusta lähti. Samassa ääneni kuitenkin tyrehtyi, kun valkoinen kylmä käsi iskeytyi suulleni ja toinen puristi minut tiukasti vasten kylmää rintaa.
-Äläpäs kilju. Sanoi lempeä mutta kylmä ääni korvaani.
-Ymmärrän kyllä että olet hiukan järkyttynyt nähdessäsi vanhempiasi silvottavan ja syötävän, mutta se ei oikeuta sinua tuhoamaan meidän muiden korviamme. Mietit nyt kauhistuneena, mitä tekisit päästäksesi pois täältä, niin mekin olemme miettineet kukin vuorollamme. Mietit nyt raivoissaisi miksi teimme tämän sinulle ja niin mekin olemme kaikki miettineet, mutta olisiko sinusta reilua että sinun vanhempasi säästettäisiin jos ei meidänkään säästetty? Siksi toivotammekin sinut terve tulleeksi tänne, tämä on Orpokoti. Ääni kuiskasi painottaen etenkin viimeistä sanaa. Sitten hän päästi irti ja lysähdin lattialle henkeä haukkoen. Puhunut vampyyri käveli eteeni. Hänellä oli mustat lyhyet, pörröiset hiukset, musta niitti kaulapanta ja musta silmälappu joka peitti hänen vasemman silmänsä. Hän kyykistyi, tarttui olkapäähäni ja vetäisi minut taas vasten kylmää rintaansa. Hän avasi suunsa, nuolaisi kerran huulian ja iski terävät hampaansa kaulaani. Päässäni sumeni.
Nyt istun arkkuni kannella ja juon pullosta talteen ottamaamme verta, minun vanhempieni verta. Taloon on muuttanut tänään uusia asukkaita ja me kaikki tiedämme että kohta saisimme tuoretta verta ja taas yhden juojan lisää. Terve tuloa, tämä on Orpokoti.






Tekesuta kousen

(suom. tekesuta = tasukete = apu, kousen = säde, eli tekesuta kousen = avun säde)

Olin asunut kaupungissa jo vuoden. Istuin taas yksin kahvilassa ja selasin kalenteriani. Tasan vuosi sitten se tapahtui ja minä jäin yksi, ypö yksin ilman ketään johon luottaa ja johon turvautua.
Hörpin kahvini loppuun ja nousin pöydästä. Sullottuani kalenterin ja koulukirjat pöydältä laukkuuni, vedin takin päälleni ja lähdin ulos pakkaseen. Momo oldotti minua kotona ja tiesin että sillä oli jo kova hinku päästä ulos. Olisi pakko viedä pikku koiranpentu lenkille.
Kävellessäni pienen kioskin ohitse jäin katsomaan iltasanomien otsikoita. "nyt vuosi nuoren Thomasin itsemurhasta, lue uhrin sisaren muistot tapahtuneesta" luin ääneen. Astuin sisälle, ostin lehden ja aloin selata sitä kävellessäni. Hänen kuvansa keskiaukeamalla seisautti vereni oitis. Katsoin kuvassa hynyilevää poikaa, katsoin rakasta Thomasia, minun Thomasiani. En voinut silmistäni purkautuville kyyneleille mitään, ne vain valuivat lehdelle ja sotki tekstin mitäänsanomattomaksi muste läntiksi. Miksi Thomas olinkaan tehnyt sinulle mitään sellaista, ihmiselle jota rakastin, miksi, miksi tapon sinut? Polveni pettivät alta ja lysähdin lumeen, keskelle keskuspuistoa. Istuin ja itkin vuolaasti. Miksi olin ollut sellainen pösilö?
Samassa tunsi käden olkapäälläni ja kuulin lempeän äänen.
-Mary? Mikä hätänä? ei ole sinun tapaistasi vollottaa keskellä kaupunkia. Käännyin katsomaan viereeni kumartunutta poikaa.
-ai...Mike...sinäkö. Anteeksi, en voinut itselleni mitään. Mumisin noustessani ylös. Pudistelin lumet vaatteistani ja katsoin nolona kengän kärkiäni.
-no minä taidan tästä lähteä, koirani odottaa minua. Mutisin ja käännyin lähteäkseni.
-hei, hei Mary, odota! Mike huudahti. Käännyin takaisin häneen päin ja katsoin häntä kysyvästi.
-ööm, tänään olisi yhdet bileet pääkaupungissa. Tarvitsisin jonkun mukaani...vain parit päästetään sisään ja tuota niin, haluaisitko lähteä mukaan. Mike kysyi hieman vaivaantuneena. Miksi luokkani melkein suosituin poika pyysi minua juhliin kanssaa?
-Helsinkiin siis... Päässäni raksutti hetken. Samassa tiputin lehden maahan, käännyin ja lähdin juoksemaan. En tahtonut Miken näkevän kyyneleitä jotka pyrkivät taas silmiini.
-Mary! Hei odota! Mikä tuli? Hän huusi perääni, mutta en hiljentänyt vauhtiani vaan juoksin niin nopeasti kotiin kuin vaan jaloistani pääsin.
Kotona päästin Momon ulos kerrostalon takapihalle. Minulla ei ollut enää mitään halua lähteä sen kanssa puistoon lenkille ja sen tehtyä tarpeensa vetäydyin sisällä.
Säikähdin suunnattomasti kun ovikello soi. Nostin ovella pomppivan Momon syliini ja avasin oven. Mike. Yritin vetäistä oven kiinni, mutta poika sai juuri jalkansa väliin ja kampesi oven auki.
-Mary, nyt et pakene minnekkään. Hän ähkäisi ja työntyi eteiseen.
-Mikä ihme sua vaivaa? Hissan tunnilla kun puhuimme Helsingin historiasta juoksit itkien luokasta, et tullut tutustumis retkelle eduskuntataloon, nyt sinä istut lumessa ja vollotat kuin pikkulapsi ja kun pyydän sua stadiin bileisiin ni sä pakenet paikalta taas kyynelet silmissäs. Mikä on? Mike kysyi katsoen minua huolestuneena.
-ei mikään mikä kuuluis sulle. Tiuskaisin ja kävelin Momo perässäni olohuoneeseen. Jäin tuijottamaan ikkunasta ulos ja toivoin että poika häipyisi. Mutta hän ei häipynyt, vaan käveli olohuoneeseen ja laittoi lämpimän käden olalleni. Miksi ihmeessä juuri Miken piti tulla utelemaan asioita, miksi juuri pojan jota en voinut työntää ovesta pihalle, koska tiesin pitäväni hänestä, vaikken sitä myöntänytkään. Käännyin häneen päin ja huokaisin.
-Se on asia josta mä vaikenen. Sanoin kylmän viileästi ja käännyin takaisin ikkunaan.
-ole kiltti ja anna mun olla. Huokaisin. Hetken oli hiljaista ja sitten Mike astui lähemmäs minua ja kietoi kätensä ympärilleni. Ele sai minut sävähtämään.
-etkö voisi kertoa edes pojalle joka on huolissaan sinusta, joka Haluaisi sinut kanssaan juhliin ja joka voi sanoa rakastavansa sinua. Hän kysyi. Mike päästi minusta irti ja käänsi minut hartioista ympäri. katsoin häntä hämmentyneenä enkä voinut sille mitään että silmäni kostuivat jälleen.
-Minä ole murhaaja. Minä tapoin humalassa silloisen poikaystäväni Thomas Smithin. Minä olin se jonka takia rakastamani poika tiputtautui parvekkeelta rekan alle. Minä olin se joka petti häntä vain testatakseen miten hän reagoisi. Nyt olen kertonut, mutta voitko enää sanoa rakastavasi minua? Sanoin tuijottaen Mikeä kokoajan silmiin.
-Voin, kyllä minä voin. Meillä kaikilla on historia, mutta mulle on ihan sama mitä sä olet tehnyt joskus, mä rakastan sua nyt enkä menneisyydessä. Hän sanoi painokkaasti ja kosketii hiuksiani.
-Kiitos. Kuiskasin ja annoin hänen suudella minua.
-Ne bileet taitaa jäädä väliin. Mike mutisi päästettyään minusta irti.
-Ei, mennään vaan...on minunkin jo aika päästä Thomasista yli. Mennään stadiin, mutta vain yhdellä ehdolla, nimittäin tahdon käydä hänen haudallaan ja pyytää vielä kerran anteeksi.
-No jos sä haluat niin mennään vaan. Mike naurahti ja halasi minua jälleen.
Siitä illasta tuli paras ilta sen jälkeen kun Thomas oli jättänyt maan ja lentänyt taivaaseen. Vein ruusun hänen haudalleen ja menimme juhliin. En päästänyt itseäni juomaan, vaikka viiniä ja olutta mieleni olisi tehnytkin. En halunnut tuhota maailmaani nyt kun olin saanut elämääni taas jonkun johon luottaa ja jonka läsnäolosta nauttia. Ilman Mikeä en olisi nyt tässä. Oli hänen ansiotaan että olin taas onnellinen <3






Bloody angel

Se ilta oli pimeä ja kaduilla leijaili sankka sumu. Olin kävelemässä kotiin ja satuin huomaamaan sen pienen kaupan pimeän kujan perällä. Vilkaisin kelloa ja sitten kauppaa. Sen ikkunassa istui sievä musta hiuksinen nukke, jonka toista silmää ei nähnyt, sillä se oli peitetty silmälapulla, mutta sen surullisessa katseessa oli kuitenkin jotakin lumoavaa. Avasin oven varovasti ja astuin pölyn ja hämärän kuun kajastuksen täyttämään huoneeseen. Se ei ollut paljoa omaa huonettani isompi, mutta se oli sisustettu hyvin ja oli loppujenlopuksi melko kodikas. Kodikkuus tosin katosi heti kun huomasi tuhansien silmäparien tuijottavan kaikkialta ympäriltä. Nukkeja istui pienillä pöydillä, hyllyillä, ikkunalaudalla, kassatiskillä, sohvalla, vitriineissä, lampussa ja yksi makasi keskellä huonetta pienessä ruumisarkussa kauttaaltaan lasisessa vitriinissä. arkku oli kaunis, musta, eebenpuinen arkku jonka sisus oli kirkaan runaista samettia ja nukke sen sisällä oli kaunein koskaan näkemäni nukke. Sen iho oli vitivalkoinen ja hiukset kullanruskeat ja loivasti aaltoilevat. Sillä oli päällään musta pitsinen mekko ja jalassaan mustat kallista nahkaa olevat saappaat. Sen silmät oli sidottu tiukasti mustalla satiini kaistaleella ja hänen kaulansa oli punaisen ruskea kuivuneesta verestä.
-huhuu? Onko täälä ketään ? kysyin ääni väristen. Vastausta ei kuulunut ja katselin varoen ympärilleni. Kuljin hiljaa hyllyjen, pöytien ja vitriinien keskellä nostattaen paksuja pölypilviä ilmaan. Ymmärsin heti ettei kukaan ollut kävellyt kymmeniin vuosiin kaupassa. Viimeisen hyllyn takana oli ovi josta kajasti hiljalleen lämmintä valoa. Hivutin raskasta tammi ovea enemmän auki ja kurkistin oven takaa paljastuvaan kiviseen portaikkoon. Valo tuli kulman takaa portaiden alapuolelta. Astuin jännittyneenä kylmille askelmille. Yritin nähdä mikä valoa tuotti ja oliko alhaalla joku.
-huhuu? Onko täälä ketään? kysyin uudelleen saamatta taaskaan vastausta ja lähdin kävelemään portaita alas.
Alhaalle päästessäni valot yht äkkiä sammuivat ja ylhäältä portaista kuului lähenevät askelet kumean oven paukahduksen saattelemina. Tunsin ilmavirran ja kankaan kahinan lattiaa vasten jonkun kulkiessa ohitseni. Olin jähmettynyt kauhun kangistamana paikoilleni. Samassa kuului rätisevää ääntä ja näin vanhan aikaisen television. Telkassa suloisesti pukeutunut tyttö tuli ilmeisesti äitinsä kanssa kauppaan ostamaan nukkea. Silloin kauppa oli valoisa ja suosittu, toisin kuin tätä nykyä. Tyttö nosti kauniin nuken hyllystä ja silitteli sen hiuksia kävellen samalla ajatuksissaan syvemmälle hyllyjenlabyrinttiin. Hän löysi suuren tammisen oven josta kajasti outoa, kutsuvaa valoa. Tyttö laskeutui portaat alas kellariin ja valot sammuivat. Hän ryntäsi ovelle joka sulkeutui kumahtaen hänen nenänsä edestä. Tyttö hakkasi ovea ja huusi, mutta kukaan ei avannut. Hän huusi vaikka kuinka kauan kunnes vaipui epätoivoisena polvilleen.
-Haluatko pois, haluatko, haluatko, vaan et pääse, voi miksi, voi miksi et pääse, haluatko pois, haluatko? kuiski hiljainen pehmeä naisen ääni aivan tytön korvan juuressa. Valot räpsähtivät vain sekunniksi takaisin ennen kuin sammuivat taas, mutta tyttö ehti nähdä oman äitinsä takanaan veitsi kädessään. Hän yritti paeta, mutta yritys oli tuhoon tuomittu.
-miksi? hän ehti kysyä ennen kuin kylmä veitsenterä viilsi hänen kurkkunsa.
Videokuva pimeni ja tuli hiljaista. Tunsin kun se joka oli seuranani kulki taakseni.
-Haluatko pois, haluatko, haluatko, vaan et pääse, voi miksi, voi miksi et pääse, haluatko pois haluatko? Kuiskasi jääkylmä ääni takanani. Tunsin kylmienväreiden kulkevan selässäni kun valot palautuivat hetkellisesti ja näin kuka takanani oli. Nukke ruumis arkusta ja nyt ymmärsin kuka nukke oli. Hän oli videon tyttö uudelleen puettuna, vieläkin äitinsä veitsen veriset jäljet kaulallaan ja tiesin myös oman kohtaloni. Valot olivat taas poissa ja tunsin veitsen kurkullani. Mielessäni kaikui:
-Haluatko pois, haluatko, haluatko, vaan et pääse, voi miksi, voi miksi et pääse, haluatko pois, haluatko? Ne sanat syöpyivät kylmään sydämeeni, joka rinnassani makaan arkussani ja odotan sitä joka luokseni kävelee, sitä joka kuoleman kellariin kulkee, sitä joka verisen enkelinsä kohtaa. Minä odotan sinua.






Cafe love <3
Olimme kävelleet sinä päivänä paljon. Minulla ei ollut varaa mennä muun retkiryhmän mukana kylpylään, joten sain muutaman tunnin aikaa kulkea keskustassa. Lähdin kävelemään ja vähän ajan päästä löysin etsimäni, pienen manga ja anime aiheisen kahvilan. Otin kahvin nomparelli kermavaahdolla ja istuuduin yhteen pöytään. Kaivoin laukustani piirustuslehtiön ja kynän hörppiessäni kahvia. Pieni kahvila oli kodikas ja kahvi hyvää, siis täydellinen paikka piirrellä jotakin söpöä.Alon hahmotella henkilöitä paperille, sitten vahvistin luonnokset ja aloin piirtää yksityis kohtia. Säpsähdin hieman kun kuulin ystävällisen äänen kysyvän:
-onko tässä vapaata ?
Nostin katseeni paperistani ja katsoin syötävän suloista poikaa, joka osoitti minua vastapäätä olevaa sohvaa.
-juu. vastasin hymyillen. Poika istuutui ja hörppäsi omaa kahviaan. Vilkaisin poikaa. Hän hymyili minulle ja jäin hetkeksi tuijottamaan hänen suloista hymyään.
-mikä sun nimes on? poika kysyi.
-ai häh siis joo, Aoko. Takeltelin.
-sulla on kiva nimi, mä oon Arthur. Mitä sä piirrät ? Hän jatkoi ja yritti kurkkia pöydän yli pystyyn nostamaani lehtiötä. Käänsin piirroksen Arthuriin päin. Hänen tutkiva katseensa kiersi pitkin paperia, tunsin punan nousevan kasvoilleni.
-vai että tälläistä nuoret naisen alut piirtelevät kahviloissa. hän nauroi. Nyt tiesin että olin varmasti punainen kuin paloauto. Jatkoin piirtämistä. Arthur nojautui eteenpäin ja otti kahvini. Katsoin hämmentyneenä kun hän joi kahvini loppuun ja iski tyhjän mukin pöydälle.
-yh, ei kannattaisi piirrellä jos on tilannut kahvin. Olit päästänyt sen kylmenemään. Arthur virnisti ja nousi pöydästä, käveli tiskille ja tilasi kaksi uutta kahvia.
-voin kyllä maksaa takaisin. Kiirehdin sanomaan kun hän toi kahvit pöytään.
-älä suotta, mä maksan. Arthur sanoi hymyillen. Ryystin kahviani varovasti tuijottaen samalla häntä.
Arthur nousi taas pöydästä. Tällä kertaa hän käveli kahvilan perälle ja jäi tutkimaan kahvilan manga valikoimaa. hän otti mangan, käveli kassalle ja maksoi, käveli pöytään ja alkoi lukea.
-Naruto. Etkai väitä että säkin olet narutardi ? kysyin hölmistyneenä.
-En väitä, mutta olen kuitenkin. Arthur naurahti. Huokaisin syvään ja pudistin päätäni.
-olen oikea narutardi magneetti. naurahdin.
Samassa huomasin katsoa kelloa. Viisitoista yli kolme.
-voi apua! huudahdin ja ponkaisin pystyyn. Arthur nosti katseensa kysyvänä minuun.
-minun on nyt aivan pakko mennä. sanoin anteeksi pyytävästi.
-minne? Arthur kysyi.
-minua odotetaan. Tulin tänne yhden ryhmän mukana ja tässä oli shoppailu aikaa ja tulin tänne ja olen jo vartin myöhässä sovitusta paluu ajasta. Selitin tunkiessani lehtiön ja kyniä laukkuuni.
Arthur nousi ja työnsi mangan takkinsa taskuun.
-mistä lähdette, voin saattaa sinut. hän sanoi ja ojesni takkini sohvalta.
-no käyhän se. vastasin hymyillen.
Huikkasimme kiitoskset tiskin takana seisovalle myyjälle ja lähdimme ulos kirpeään pakkas ilmaan. Lähestyessämme linja-auto asemaa jossa olimme sopineet tapaavamme kolmelta, huomasin Arthurin mielialan muuttuvan hiukan. Juuri ennen aseman ovia hän seisahtui. katsoin häntä kysyvästi.
-öh, tuota, tämä voi kuulostaa tökeröltä kysyä, mutta oletko sinkku ? Hän kysyi vaivaantuneena.
-olen...vastasin hiukan hämmentyneenä kysynyksestä.
-toivottavasti et kauaa. Arthur kuiskasi, vetäisi minut lähemmäs itseään, kietoi kätensä ympärilleni ja painoi lämpimät huulensa omilleni. Se oli suudelma täynnä intohimoa ja lämpöä. Samassa takaamme kuului huuto.
-Aoko ala tulla jo. olet jo puolituntia myöhässä!" Siinä silmän räpäyksessä Arthur päästi irti ja katsoi taakseen.
-juu juu tulen tulen! huusin takaisin ja käännyin katsomaan vielä poikaa. Hän näytti surulliselta. Kaivoin ripeästi piirustuslehtiöni ja repäisin palan piirustuksestani. Kirjoitin nopeasti numeroni lapulle ja työnsin hänen käteensä..
-nähdää. sanoin ja katsoin kun hymy nousi Arthurin kasvoille. Hän halasi minua vielä kerran ja kuiskasi:
-kiitos.
Sitten minä ryntäsin asemarakennukseen, hänen jäädessä vilkuttamaan virnistäen samalla onnellisena.
The End <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti